Raskaus - elämän suurin tunnemyrsky(kö?)

Esikoista odottaessa kaikki raskausasiat olivat(ja tietyllä tapaa ovat edelleen) luonnollisesti kovin uusia ja ihmeellisiä – kaikki riskit, ruoka-ainerajoitukset, raskausmyrkytys, kohdunulkopuolinen-, tuulimuna- ja kemiallinen raskaus, raskaushepatoosi... Lista jatkuisi vaikka kuinka pitkälle.

Kun tein testin, kaikki nuo keskenmenoriskit(tai lähinnä se suuri prosentti alussa) ynnämuut olivat vielä ihan tuntemattomia käsitteitä ja ihan alku sujuikin pilvilinnoissa eläen, kun tiesi että sisällä kasvaa pieni ihmisen alku.

Kovin kauaa tätä ei kuitenkaan kestänyt, kun vihdoin alkoi selkiämään että mistä tässä kaikessa onkaan oikeastaan kyse.

Viimeistään ensimmäisen neuvolakerran ja sieltä saatujen esitepinkkojen myötä todellisuus alkoi valjeta vain enemmän – vielä niillä viikoilla keskenmenoriski oli hyvin suuri ja täydellistä varmuutta ei ollut, onko sisälläni oikeasti vauva, vai oliko testit positiivisia vain merkkinä juurikin kohdunulkopuolisen-, tuulimuna- tai kemiallisen raskauden vuoksi.

Nt-ultrassa, kun ensimmäistä kertaa näin ruudulta meidän pienen, kyyneleiden lomassa totesin, että ”onhan siellä joku” ja tunsin olevani onnellisempi kuin koskaan – raskaana sitä ollaan ihan oikeasti.

Jouduin – pääsin nt-ultraan vielä uudemman kerran, kun pikkuinen olikin viikkoa pienempi mitä neuvolassa saatu laskettu aika väitti ja jälleen rakkaus ja onni täytti mielen, kun ruudulta sai katsella oman lapsen vipellystä ja rajua sellaista.

Ensimmäisen ultran jälkeen uskaltauduin jo ostamaan ensimmäisen vaatteenkin – pienen valkoisen neuletakin ja sekin tapahtui kyyneleiden kera (miten niin herkkä..).

Silti jossakin syvällä sisimmässä oli edelleen se suuri pelko – mitä jos keskenmeno tapahtuukin myöhäisillä viikoilla? Mitä jos rakenneultrassa näkyykin jotakin ei-toivottua ja selviäisikin, että lapsi ei selviä?
Nämä kysymykset valtasivat mielen aina välillä ja kun rv 14+2 vessassa pyyhkiessäni paperiin ilmestyi verta, olinkin aivan varma, että raskaus meni kesken, vaikka päivystykseen soittaessani kertoivat sen olevan hyvin epätodennäköistä ja olinhan lukenut monesta paikkaa, että pieni tuhru voi olla aivan luonnollista.
Kun tapahtuneen jälkeen pääsin seuraavan kerran neuvolaan ja kuulin sydänäänet saatoin taas hengähtää helpotuksesta (ja kyllä, arvatkaa kuinka paljon itkin tuon neuvolakerran jälkeen) ja alkaa nauttimaan raskaudesta täysillä, kun se ei enää ollut salaisuus ja sain jälleen mielenrauhan sen suhteen, että kohdussa voidaan ja kasvetaan hyvin.

Rakenneultraan menin jo hyvin rauhallisilla mielillä kaikesta, voin paremmin kuin pitkään aikaan ja tunsin oloni hyvin äidilliseksi ja onnelliseksi. Kun ensimmäisessä ultrassa ei sydäntä nähty kunnolla, huoli kyllä valtasi mielen, mutta ei todellakaan niin pakokauhunomaisesti, mitä olisi minusta voinut uskoa alkuraskauden perusteella. Toisella kerralla kuitenkin, kun lääkäri oli näkevinään sydämen väliseinässä reiän, tuntui kun matto olisi taas vedetty pois jalkojen alta. Raskaus, josta olin hetken aikaa osannut nauttia muuttui hetkellisesti suureksi peloksi ja ahdistukseksi tulevasta – mitä jos meidän lapsella onkin sydämessä reikä? Mitä jos se ei olekaan ”harmiton, itsestään korjaantuva”, kuten lääkäri kertoi suurimmaksi osaksi tälläisten olevan?” Pelko palasi jälleen. Rakkaus, joka kasvoi taas oman lapsen nähtyäni tuntui paisuvan äärettömiin, kun halu suojella omaa pientä on niin kovin suuri.

Kolmannessa rakenneultrassa ja äitityspolin tarkistusultrassa kuitenkaan mitään reikää tai siihen viittaavaa ei löytynyt, joten suuri pelko ja ahdistus saivat väistyä tieltä toistamiseen ja raskauden onni palasi, pelon hälvetessä kauas taakse. Onnellisuus, joka sai myös supistukset, liitoskivut ja muut kivut tuntumaan toissijaisilta, nyt kun tiesi, että pieni on terve, sekä voi ja kasvaa hyvin.

Nyt jälkeenpäin ajatellen, raskauteni on ollut melkoista tunnemyrskyä, ymmärrettävistä syistä.
Tämän kirjottaminen oli vähän tälläinen hormonihirmun ajatustenpurkaus, mutta oikeastaan kovin terapeuttista saada taas miettiä, mitä kaikkea sitä todellisuudessa onkaan jo tähän asti kokenut, miettinyt ja mistä on jo selvitty.
Kaiken onnellisuuden, pelon, haaveilun ja jännityksen rinnalla on kuitenkin ollut yksi tunne ylitsemuiden, mitä mikään tunne ei koskaan tule peittoamaan millään muotoa – RAKKAUS.

Se äidinrakkaus. Mitenkä se voikaan alkaa jo ennenkuin edes olet nähnyt lasta paitsi pieneltä tv-ruudulta? Tai kun muuta konkreettista ei ole kuin ne tv-ruudulta napatut valokuvat ja potkut mahassa?

Näitä kysymyksiä olen ennen omaa raskautta kuullut ja lukenut paljonkin

Ihmeellistä, mutta niin totta.

Se rakkaus on jotakin niin suurta, että se on aivan käsittämätöntä <3
Mitään muuta ei enää odota niin, kuin sitä, että oman lapsen saa vihdoin syliin ja saan sanoin, suukoin ja hellitysten myötä kertoa sen rakkauden myös lapselleni suoraa, eikä vain mahan läpi.

Toki pelko ja huoli kuuluvat asiaan täysin, sekä raskaudessa ja äitiydessä, mutta itseäni ainakin raskauden aikana on auttanut ehdottomasti vertaistuki, puhuminen ja vielä kerran puhuminen. Vertaistuella tässä kohtaa tarkoitan omia tuttuja, jotka ovat jo äitejä, sekä Facebookin äitiryhmiä, saan olla ehdottoman kiitollinen kaikesta tuesta!