Synnytyskertomus

Noniin, vihdoin sain kirjoitettua tämän synnytyskertomuksen ja voin sanoa, että oli kyllä melko voimaannuttava kokemus, sekä hyvässä että pahassa!

Varoituksen sanana se, että tämä tulee olemaan todella pitkä ja ei ehkä kauneinta luettavaa, mutta here we go!

Kaikki alkoi jo tiistaina 17.02, kun ihanan rentouttavan päivän päätteeksi havahduin siihen, että pikkuinen ei ole liikkunut juurikaan, ehkä muutamia hentoja muuveja oli tuntunut, mutta ne totutut zumbailut ja jumppailut olivat jääneet väliin. Ajattelin heti, että varmaankaan en ole vain huomannut liikkeitä, kun päivä mennyt niin sutjakasti, joten tututulla tavalla join ison lasin appelsiinimehua ja menin sängylle pitkäkseni tekemään liikelaskentaa. Yleensä vaaditut kymmenen liikettä oli tullut maksimissaan 10 minuutin aikana ja aloin olemaan jo melko levoton kun 5 minuuttia oli kulunut ilman liikkeitä, vaikka vaadittu tunti ei ollut hyvä jos alkanut.
Tein liikelaskennan loppuun tuloksetta - ei yhden yhtä liikettä. Lähdimme miehen kanssa ajamaan Taysiin synnytysvastaanotolle hieman paniikinomaisissa tunnelmissa ja 20 minuutin matka tuntui ikuisuudelta, ajatukset juoksivat niin villeinä ja ahdistavina, että sydäntä puristi.
Paikalle päästyämme jouduimme odottamaan melkein tunnin pääsyä lääkärille, missä jo aiemminkin tutuksi tullut lääkäri otti meidät vastaan. Ultrassa kaikki virtaukset, syke ynnämuut näyttivät hyvältä, mutta vauva ei tosiaan liikkunut mihinkään.
Lääkärin jälkeen menin vielä hetkeksi käyrille makaamaan, mitkä myöskin näyttivät hyvältä sykkeiden osalta, liikkeitä ei edelleenkään kuulunut.
Käyrillä ollessani sain tietää, että jäisin sairaalaan yöksi tarkkailuun ja olo oli helpottunut, pienellä on kaikki hyvin ja saan vielä lisävarmistusta siihen. Mies saattoi mut osastolle noin klo 01 ja hänen piti lähteä tietenkin kotiin ja silloin totuus iskikin vasten kasvoja ja purskahdin aivan kamalaan itkuun, mistä ei ollut tulla loppua millään. Oli myös ensimmäinen yö koko elämäni aikana sairaalassa, joten se ei tilannetta ainakaan helpottanut.

Aamu alkoi käyrillä, jotka edelleen näyttivät hyvältä ja myös lääkäri tarkisti tilannetta ultralla, edelleen samoin sanoin kuin edellisenä yönä tehnyt lääkäri: ”kaikki on hyvin, mutta tosiaan vauva ei pahemmin täällä liiku muutamia pieniä heilahduksia lukuunottamatta, joten kotiuttaa emme voi”.
Olin ajatellut yöllä, että kerta kaikki on hyvin, niin ehkä vauvalla olikin vain yksi hiljaisempi päivä ja seuraavana kaikki olisikin taas normaalisti ja pääsisin kotiin jatkamaan odotusta, joten tottakai olin pettynyt, mutta toisaalta edelleen helpotti se, että olen turvallisissa käsissä ja vauvan hyvinvoinnista pidetään parasta mahdollista huolta. Yhtäkään liikettä en tuntenut päivän aikana ja tämän vuoksi olin useasti käyrillä, jonne onnekseni piirtyikin muutama liike. Illan suussa alkoi hieman supistamaan ja sain aquarakkuloita, joita kyllä kadun. Niiden laittaminen oli tuskaa ja ne eivät auttaneet yhtään mitään.

Seuraavana päivänä (19.02.) aamu alkoi hyvin samalla tavalla kuin edellinen, tällä kertaa ultrassa näkyi hentoisia liikkeitä hieman enemmän kuin edellisenä päivänä, niitä kuitenkaan en itse tuntenut, kuten en koko sairaalassa oloni aikana enää tämän jälkeenkään. Ultrannut lääkäri ei osannut sanoa, miten tilanne tulisi etenemään, mutta kertoi paikkojeni olevan sen verran hyvin kypsyneet kuitenkin, että voisi olla, ettei synnytykseen enää menisi kauaa ja jos viikonlopun aikana ei mitään olisi tapahtunut liikkeiden tai paikkojen tulisi miettiä miten edetä.
Toinen lääkäri oli kuitenkin eri mieltä asiasta ja tehtiin päätös synnytyksen käynnistämisen aloittamisesta Cytotecilla.
Sain Cytotecia aluksi suun kautta kolmesti päivässä kahden päivän ajan, mutta tuloksena oli vain hyvin hentoja supistuksia, vaikka kuinka mieheni kanssa ramppasimme sairaalan portaita ylösalas ja lenkkeilimme ympäriinsä varmaan puolet päivästä. Kolmantena päivänä olin jo itsekin vähän kypsä tilanteeseen, kun koko ajan odotti jotakin tapahtuvaksi, mutta mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ainoa pieni edistys oli limatulppa, jota oli alkanut tulemaan pikku hiljaa enenevissä määrin, mutta se ei varsinaisesti vielä kerro lähenevästä synnytyksestä mitään, kun se saattaa tulla huomattavasti ennen synnytyksen alkamista – ei siis lohdutusta siitäkään.
Tuolloin kolmantena päivänä Cytotec laitettiin suoraa kohdun suulle ja tällä kertaa vain kaksi kertaa, sillä kolmatta ei koskaan ehditty laittamaan, sillä jo ensimmäisen murusen jälkeen alkoi supistukset.
Illalla mieheni lähdettyä menin hetkeksi osaston päiväsaliin iltapalalle ja katsomaan telkkaria, kunnes se niin usein kuultu ”kyllä sä sitten tiedät, kun ne on niitä kunnon supistuksia” sai vihdoin merkityksensä. 

Jos siihen asti olleet supistukset olivat olleet jo aivan järkyttäviä, niin mitkään sanat ei kyllä riitä kuvaamaan, miten kamalan kivuliasta, hirveää ja ahdistavaa se kipu oli. Keinun hetken keinutuolissa ja istuin kunnon tovin kuumassa suihkussa, mitkä auttoivat mukavasti, mutta heti suihkun loputtua hirveimmät kivut palasivat taas takaisin. 

Suihkun jälkeen kerroin hoitajalle tilanteesta ja pääsin jälleen käyrille, missä ne aivan kamalat supistukset näkyivätkin oikein komeasti.
Sain yötä vasten särkylääkettä ja nukahtamislääkettä, mitkä auttoivatkin mukavasti ja nukahdin noin klo 23 syvempään uneen mitä koko sairaalassa oloni aikana olin nukkunut. 
 

Noin kello 00:40 heräsin kovaan vessahätään ja kun vähänkin liikahdin, tunsin jotakin valuvan pitkin reisiä. Ajattelin jo, että ”ei helvetti, tuliko multa pissat tähän sängylle, tähänkö mä oon vajonnut” (:--D), mutta noustessani ylös ja lapsivesien valahtaessa oikein kunnolla tajusin mistä on kyse ja kipitin extranopeasti hyvin sekaisissa fiiliksissä vessaan ja sanomaan asiasta hoitajalle, joka kehoitti jatkamaan nukkumista ja jos se ei onnistu, niin soittamaan kelloa.
Huoneeseen mennessäni olin vielä suht tajuissani, olin kirjoittanut miehelleni viestin, että vedet meni, mutta ei vielä edistystä muuten, mutta tämän jälkeen koko yö on melkoisen pimennossa. Sen muistan, että se kipu ja tuska oli niin hirveää, että itkin ja vaikersin samalla puristaen sängyn kaiteesta. Yritin purra hampaita yhteen, etten huutaisi ja herättäisi vieruskaveria. Jälkeen päin myös näin viestit, mitä olin miehelleni laittanut ja se vähä mitä niistä sai selvää ei kyllä saa ihmettelemään, miksi mies oli ollut huolissaan.

Aamulla 7 aikaan hoitaja tuli ja kysyi miten yö oli mennyt ja moitti, kun en ollut ilmoittanut valvoneeni, mutta siinä itkun sekaisena sitten vaikersin hänelle, etten kyllä mitenkään hallinnut itseäni silloin.

Kätilö sanoi, että on aika lähteä saliin ja soitin miehelleni, että lähtee tulemaan paikalle. Pakkasin tavarat ja lähdimme kohti salia, missä en kovin kauaa kerennyt olemaan, kun mies jo saapui paikalle.
Pahimmat supistukset tekivät niin tuskaa, että olin aivan varma että kuolen ja etten koskaan tule synnyttämään elävää lasta, kun voimat eivät riittäisi ja noin 09:55 sainkin ensimmäisen epiduraalin. Lääkäri ei aluksi meinannut saada puudutetta mitenkään paikalleen ja toinen lääkäri tuli paikalle yrittämään, mutta juuri silloin puudute saatiin paikalleen ensimmäisen lääkärin toimesta. Epiduraalin jälkeen tuli noin tunniksi todella euforinen olo, melkein voisi sanoa, että unohti olevansa synnytyksessä. 

Pientä painetta tuntui välillä, mutta pääasiassa makailin oikein tyytyväisenä mieheni kanssa höpisten, melkein jopa nukahdin hetkeksi. Paineen tunteeseen käytin ilokaasua ja vähän pettynyt olin sen vaikutukseen, olin kuullut paljon hyvää siitä, mutta todellisuus oli ainakin mun kohdalla toinen, 1-2 sekuntia olo oli vähän hömelö, mutta kivut eivät helpottaneet.
 

Puudutteen laiton jälkeen mulle laitettiin oksitosiinitippa vauhdittamaan supistuksia. Täyttä helvettiä se olikin, kun puudutteen vaikutus lakkasi ja olin jälleen varma, että kuolen. Kätilö koitti parhaansa mukaan rauhoitella ja sanoi että ei mene enää kauaa, että saan alkaa ponnistamaan ja että supistukset tulisi nyt vaan kestää, sillä puudute vain heikentäisi niitä ja tilanne saattaisi jopa pysähtyä.
No, kuten arvata saattaa, en todellakaan kestänyt, vaan tuskallisimmat ja helvetilliset kivut valtasi mut ihan kokonaan, en enää pystynyt hallitsemaan itseäni. Haukoin henkeä, itkin, huusin ja pelkäsin. Sain lisää epiduraalia klo 12:43.
Paineen tunne koveni kovenemistaan, enkä pystynyt hallitsemaan sitä, kun teki mieli ponnistaa ja siihen vielä nuo kamalimmat supistukset päälle hetkeksi ennen vaikutuksen alkamista - siinä kohtaa olin jo varma, etten kykene.
 

Kätilö tarkasti tilanteen ja olinkin jo kokonaan auki ja alettiin harjoitella ponnistamista aluksi kyljellään. 

Aamuvuoron vaihtuessa iltavuoroon piti kääntyä selälleen, mikä olikin aivan helvettiä. Aluksi ponnistaminen tuntui kamalan helpolta ja ajattelin jo mielessäni, että ”näinkö helppoa tämä on”, mutta ajan kuluessa se muuttui aivan kamalaksi, etenkin kun asento oli niin huono. Pitkään koitettiin ja voimat loppui kyllä aivan täysin, hoin vain itselleni kuin mantraa, että "pystyt siihen kyllä, mieti mikä palkinto odottaa, kohta se maailman paras asia tapahtuu" ja samoin teki myös mieheni, saaden vähän lisäpuhtia muhun.

Jano oli aivan järkyttävä, mutta opiskelija kiersi hyvin kärkkäästi juomisen, mutta kun kätilö saapui paikalle, sain häneltä luvan juoda vettä ja se kyllä auttoi oikeasti paljon, aina yhden kylmän vesilasin jälkeen jaksoin ponnistaa paremmin. Lopulta, kun ponnistusvaihe vain veny, kätilö soitti lääkärin paikalle. Selvisi, että lapsen pää on virheasennossa, eikä näin ollen pysty syntymään ponnistukseni avulla, joten tehtiin päätös imukupista. Lääkäreitä ja kätilöitä juoksi saliin iso määrä ja siinä kohtaa hieman alkoi ahdistaa, mutta tiesin sen maailman parhaan palkinnon olevan pian edessä joten käytin viimeiset voimani ja kokosin itseni viimeisiä ponnistuksia varten.
 

Lääkäri asensi imukupin ja parilla ponnistuksilla maailman täydellisin pieni prinsessa saapui maailmaan kello 16:08. 

Hän painoi 3600g, pituutta löytyi 51cm ja pipa 36 cm <3
Päässä oli jonkin verran pahkaa pitkittyneen ponnistusvaiheen ja imukupin vuoksi, mutta muuten kaikki hyvin. Vauva vietiin heti tutkittavaksi viereiseen huoneeseen, mihin mulla oli suora näköyhteys kuitenkin. Mieheni sai mennä sinne mukaan onneksi ja melko nopeasti sain vauvan rinnalleni. Purskahdin itkuun ja hoin että ”olen maailman onnellisin” ja ”äiti rakastaa sinua”. Maailman paras tunne, maailman suurin unelma, oma lapsi ensimmäistä kertaa rinnalla <3
Väliliha jouduttiin leikkaamaan, joten vielä oli edessä haavan ompelu ja vaikka kipeää tekikin, niin siinä kohtaa ei sekään tuntunut enää missään.
Vauva kapaloitiin ja hän pääsi isänsä syliin siksi aikaa kun mä kävin suihkussa. En meinannut saada henkeä kun itkin niin kovasti sille näylle, kun isä pitää omaa tytärtä ensimmäistä kertaa sylissään :') Maailman suloisin näky.
Suihkun jälkeen saimme hieman syötävää ja tämän jälkeen lähdimmekin kohti synnyttäneiden vuodeosastoa, missä onnelliseksi yllätykseksi pääsimme perhehuoneeseen.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Rankkaa ja tuskaista oli, mutta maailman täydellisin ja paras palkinto.
Mieheni oli alusta loppuun aivan paras tuki, ilman häntä en varmasti olisi pärjännyt <3

Synnytyksen kesto: 15 h 17 min
Vaihe I: 13h 45 min
Vaihe II: 1h 23min
Vaihe III: 9min

Sellainen tarina täällä, huh! Jos jotain kysyttävää tulee, niin kysykää ihmeessä - vastaan mielelläni!
Palailen seuraavaksi sitten siihen, miksi sairaalassa venähti reilu viikko.