1kk neuvola ja kuvailuja

Perjantaina oli meillä 1kk lääkärineuvola, missä tehtiin perus mittaukset, sekä kuunneltiin sydäntä, tutkittiin jalkoja ja heijasteita.
Kasvu on edelleen hyvää ja tasaista, nyt painoa oli jo 4350g(3600g) ja pituutta 54,5 cm (51cm). Suluissa syntymämitat.
Kaikki tarkastukset sujuivat oikein mallikkaasti ja lääkäri jaksoi oikein kunnolla kehua neitiä, hän kun vain makoili tyytyväisenä hoitopöydällä katsellen kiinnostuneena ympärilleen samalla kun häntä pyöriteltiin ja väänneltiin edestakaisin.
Niin kovin ylpeä saa olla meidän neidistä! <3

Ummetus on vaivannut jo jonkin aikaa ja kun maidon tulo lopahti multa täysin ja korvikkeilla on menty, niin niitä on tässä vaihdeltu ja kokeiltu, toivoen, että löytyisi se parhaiten neidin vatsalle sopiva merkki. Tuuti ja Nan ovat nyt täysin poisluettuja vaihtoehtoja, BabySempiä olemme käyttäneet nyt jo toivin.

Mitä teille kuuluu? <3

Ensimmäinen kuukausi

Meidän pikkuinen täyttää tänään jo yhden kuukauden.
Ihan hullua miten nopeasti aika on mennyt, vastahan se rakas syntyi!
Kaikki on sujunut oikein hyvin, tyttö syö hyvin ja yöllä nukutaan välillä jopa 4-5 tuntia putkeen. Myös päivisin nukkuminen sujuu moitteetta, mutta erittäin virkeä tyttö jaksaa myös olla.
Hirmuisesti tyttö on kasvanut ja kehittynyt jo, katseella seurailee hienosti ja tuijottelee jo pitkään vanhempiaan silmiin.

Ensimmäistä hymyä odotellessa!

Kotiäitiys on jatkunut hienosti, nyt mies on jo enemmän kerennytkin olemaan töissä ja näin ollen ollaan neidin kanssa oltu enemmän kaksistaan ja ihanaa on ollut. Todella paljon ollaan nyt oltu ulkona kiitos ihanien ilmojen! Neiti nukkuu vaunuissa erittäin mielellään ja tekee se itsellekin hyvää, kun pääsee pois neljän seinän sisältä. Lenkkeilyn myötä on pikkuhiljaa tarkoitus jatkaa ennen raskautta alkanutta kuntoilu/laihdutusprojektia. Siitä lisää myöhemmin.

Hormoneiden aiheuttama herkkyys ja babyblues on kyllä hyvin tuttuja asioita edelleen, välillä sitä itkettää onnesta, kun on niin täynnä rakkautta ja onnea, sitten taas välillä itkettää, kun tuntuu, että aika menee liian nopeasti tai kun jossakin tv-sarjassa tai elokuvassa tapahtuu jotakin vähänkään liikuttavaa.
Toisaalta humoristista, mutta myöskin niin ärsyttävää! :-D

#kehukumppania

 Ihanassa Helmikuun Rakkaus -blogissa oli tälläinen haaste #kehukumppania ja oli pakko myös itsekin päästä tämä tekemään!
Vähän siirappiseksihan tämä meni, mutta menköön ;)

1.Milloin viimeksi olit erityisen ylpeä kumppanistasi?

Päivittäin. Olet minulle maailman paras kihlattu ja avomies ja kuten jo ennen lapsemme syntymää arvelin, olet maailman paras isä. Tyttäremme ei olisi voinut parempaa isää saada.
Teet raskasta työtä, mutta silti ennen ja jälkeen työpäiviesi jaksat panostaa täysillä meidän perheeseemme hoitamalla tyttöä ja tekemällä arjenaskareita. Et uskokaan kuinka paljon rakkautta tunnen teitä kohtaan, kun katselen sinun hoitavan tyttöä.

2. Mihin piirteisiin alun perin ihastuit kumppanissasi?

Ihastuin ja rakastuin sinun ihanaan luonteeseesi. Olet aito, rehellinen ja rauhallinen. Sinun seurassasi on aina tuntunut hyvältä, kuten olisimme tunteneet aina. Arvostan viisauttasi ja järkevyyttäsi, se on ollut myös minulle hyväksi.
Kukaan ei ymmärrä meidän insidejuttuja ja kuten tiedät, jotkut niistä on ihan älyttömiä, mutta rakastan niitä, kuten kaikkea muutakin höpsöttelyä kanssasi.

3. Mikä on parasta parisuhteessanne?

Kliseisesti tähän voisin tottakai vastata, että kaikki, mutta yritän hiukan tiivistää. Ensinnäkin voimme molemmat olla toistemme seurassa aivan omia itsejämme, eikä kummallakaan ole mitään salattavaa, vaan vaikeistakin asioista voidaan puhua helposti. Rakastamme molemmat toisiamme koko sydämestämme ja ajattelemme molemmat tahoillamme, että me olemme ne oikeat toisillemme.
Tiedän, että olet aina tuki ja turvani, olet ollut sitä aina. Maailman paras tuki. Monesta asiasta en olisi selvinnyt ilman sinua.
Nautimme toistemme seurasta ja pidämme paljon hauskaa.  Olemme selvinneet vaikeistakin asioista ja ajoista ja ne ovat lujittaneet parisuhdettamme entisestään.
Ja tietenkin parasta on se, että on joku ketä rakastaa ylikaiken tässä maailmassa. Nyt heitä on kaksi ja se on maailman täydellisin asia, nimittäin meidän pieni perhe.


Minä rakastan sinua <3

Ihan uusia ihanuuksia

Jo hetki sitten näin KappAhlissa nämä ihanat vaatteet ja mun oli aivan pakko saada ostaa nuo meidän pienelle, aivan käsittämättömän suloinen kuosi. Body on kokoa 74 ja housut 68, jäävät odottamaan siis vielä hetkeksi kaappiin, mutta pienempiä kokoja on vaatekaapissa jo niin suuret määrät, että niitä ei enää tarvita.

 Kolme kahden hinnalla tarjouksen myötä mukaan lähti vielä ihana 56 kokoinen body.

Anton & Nina -liikkeestä löytyi tämä ihana neuletakki, joka tulee olemaan osa neidin ristiäisasua. Siitä tarkemmin lisää hieman myöhemmin! ;)

Neuvolakuulumisia

Tänään oli neidin toinen neuvola ja oikein hienosti meni taas! Painoa oli tullut hyvin lisää, ollen tällä hetkellä 3920g (syntymäpaino 3600g, viime punnitus 3520g) ja pituuttakin on kertynyt jo 2 cm lisää, eli nyt tyttö on 53 cm pitkä.

Kotiin lähdössä sairaalasta 8 päivän ikäisenä.

Kaikki siis mallillaan ja terveydenhoitaja kehui kovasti ja kehoitti vaan jatkamaan erittäin hyvin alkaneen alun tavoin! Tämä olikin toisiksi viimeinen neuvola kyseisen terkan kanssa, mikä on kyllä tosi kurja, tykkäsin hänestä ihan mielettömästi. Toivottavasti uusi terkka olisi vähintään yhtä mahtava.

Mieheni meni tänään ensimmäistä päivää töihin isyysloman jälkeen ja onhan tämä kieltämättä aika jännää, kun yhtäkkiä ollaankin neidin kanssa ihan kaksin. Hyvin tämä kotiäitiys on alkanut kuitenkin ja nautin mielettömästi joka hetkestä tuon ihanuuden kanssa,  joten miehen töihin paluu ei loppujen lopuksi tuntunut niin pahalta, mitä jo mielessäni kerkesin maalailla.

Sitteri on osoittaunut neidille todella mieluisaksi paikaksi.

Ristiäissuunnittelua

Moikka!
Ristiäiset lähenevät uhkaavasti, päiväksi valikoitui lopulta sunnuntai 12.4, joten hieman alle kuukausi aikaa enää järjestellä. Melko hyvällä mallilla kaikki jo on, kiitos ihanien lähipiiriläisten, jotka auttavat sekä suunnittelussa, että hiukan myös toteutuksessa.
Yksi suurimmista jutuista suunnitelussa on nyt tehty, nimittäin kutsut! En ole mikään kovin sorminäppärätyyppi, joten askartelu ei ole ihan se mun vahvin laji, mutta onneksi hieman helpommallakin saa ihan hienoa jälkeä.

Myöskin ristiäiskarkit ovat jo valmiina odottamassa ja niissä jatkui yksinkertainen linja -  Jellybeans karkkeja pieneen pussiin ja pussin sisälle hopea sydän, missä lukee vauvan nimi. Yksinkertaiset, mutta mielestäni oikein söpöt!

Vitsit miten jännää, odotan kyllä jo tosi kovasti ristiäisiä, vaikka järjestäminen melkoisesti jännittää kun vieraita tulee kuitenkin sen verran monta (21).
Eniten jännittää, mitä lähipiiri tuumaa meidän neidin nimestä! <3

Muutoksia!

Kuten jo huomaakin, on blogi kokenut pienen muutoksen sekä nimen, että ulkoasun suhteen.
Blogin nimi oli jo alusta asti väliaikainen, mutta vaikka kuinka yritin miettiä ja pohtia, ei uutta nimeä vaan mitenkään tullut mieleen, vaikka en oikein koskaan siihen edelliseen tykästynyt.
Nyt ihan sattumalta kuunnellessani Johanna Kurkelan Ainutlaatuinen -biisiä samalla meidän vauvaa katsellen, niin kyseinen nimi jäi pyörimään mieleen ja hetken aikaa sitä mietiskellessä päädyin sitten tähän.
Ulkoasu on vielä väliaikainen, mutta pikkuhiljaa tästä blogista alkaa muotoutumaan vieläkin enemmän omanlainen! :)
Toivottavasti muutos on myös teille mieleinen!

Blogin osoite pysyy ainakin vielä hetken samana.

Kesävaatehaaveilua

Vaikka meidän neitokaisen vaatekaappi pursuaa vaatteita melkein enemmän kuin tarpeen olisi, niin silti vielä ostoslistalla olisi jotakin, nimittäin kesävaatteet! Kevyitä bodyja ja legginsejä kyllä löytyy, mutta jotakin hyvin hyvin oleellista kaapista puuttuu - MEKOT! Eksyin ihan vahingossa(;)) selailemaan nettikauppoja ja voi että mitä kaikkia ihanuuksia sitä löytyikään. Kaikkia ei ole toki tarkoitus saatika varaa hankkia, mutta haaveillahan saa aina! Ja joitakin mekkoja joka tapauksessa on hankittava, nämä ovat erittäin varteenotettavia ja ihania vaihtoehtoja. Parit legginsit/sukkikset ja shortsit olisivat myös hyvä lisä kaappiin ja niitäkin löytyi oikein kivoja malleja!

Onko teillä joitakin aiheita, mistä haluaisitte postauksen tänne blogiin? Kertokaa ihmeessä kommentteihin, jos ideoita tai halua lukea jostakin tietystä aiheesta on, toteutan erittäin mielelläni niitä!

Ensimmäinen neuvola

Eilen oli meidän Näpsyn ensimmäinen neuvola ja hän sai sulatettua terveydenhoitajan sydämen täysin!
Babyblues tuli taas "hienosti" esille kun neuvolaan astuttiin - hyvä etten alkanut itkemään, kun tajusin, että nyt täällä vihdoin ollaan oman lapsen kanssa :-D
Paino oli noussut hienosti ollen jo 3520 g(syntymäpaino 3600g), joten alun pudotuksen ja hitaan nousun jälkeen on hieno kiri tapahtunut.

Muuten neuvola oli aika äitipohjainen, keskustelimme paljon synnytyksestä ja sen jälkimainingeista ja tietenkin kotiutumisen alkamisesta ja sujumisesta.
Kerrasta jäi kaikinpuolin hyvä mieli, sama terveydenhoitaja kuin raskausaikana jatkoi meidän kanssa ja olen kyllä tosi kiitollinen, että meille on osunut niin mukava neuvolatäti!

Imetyksestä oli myös puhetta paljon ja sain erittäin hyviä vinkkejä siihen ja korvikeruoankin antamiseen.
Maito ei vielä ole kunnolla noussut, aina silloin tällöin sitä tulee satunnaisesti pieniä määriä, mutta vauva on kuitenkin useasti rinnalla, vaikkei aina maitoa heruisi.
Olen kuullut kauhutarinoita, kuinka neuvolassa on korvikkeet kirottu alimpaan maan rakoon ja pakotettu imettämään ja onneksi todellakaan näin ei meidän kohdalla ollut, etenkin kun hieman harmittelen sitä, ettei ainakaan vielä imetys ole ottanut tuulta purjeisiinsa. Harjoitusta kuitenkin jatketaan ja toivon mukaan se maito sieltä nousisi pikkuhiljaa kunnolla!

Kun sairaalareissu venyy ja venyy - vauvan keltaisuus

Synnytyksen jälkeen huomattiin, että vauvan sokerit olivat hieman alhaiset, joten niitä tarkkailtiin useasti päivässä verikokein.
Kolmantena päivänä arvot olivat vihdoin kunnossa ja meille lupailtiin kotiinpääsyä lääkärin tarkastuksen jälkeen.
Kätilön tullessa ottamaan rutiinisti aamun painoa ja lämpöä, hän sanoi huomaavansa pientä kellakkuutta, kuulemma kuitenkin hyvin pientä, joka voi olla seurausta synnytyksestä tulleesta pahkasta ja hieman aikaisesta maailmaan tulosta, eli arvot saattaisivat kuitenkin olla keltaisuudesta huolimatta valohoitorajan alla.
Kätilö mittasi bilirubiiniarvon ihon päältä mittarilla kolme kertaa ja katsoi vieressä seisovaa opiskelijaa hieman epäuskoisesti ja totesi "tämä mittari varmaan näyttää omiaan, en ymmärrä miten muka arvo voisi olla näin korkea". Pienelle haettiin heti yksi uv-valo huoneeseemme varmuuden vuoksi ja tilattiin labrat, joilla todellinen bilirubiiniarvo sitten saataisiin selville. Labra tuli melko pian ja heti vastausten saavuttua hoitaja tuli juosten huoneesemme kertomaan, että vauva joutuisi lähtemään kiireellisesti lastenosastolle, sillä arvot olivat niin korkeat(358) että valojen määrä olisi niin suuri, ettei hoitoa voisi vierihoidossa toteuttaa.

Romahdin ihan täysin, vaikka tiesin koko ajan vauvan pääsevän hyvään hoitoon, jolla keltaisuus voitaisiin saada kuriin, niin silti tuntui sydäntä raastavalta viedä oma pieni rakas sinne pieneen ahtaaseen hoitohuoneeseen kolmen muun lapsen joukkoon monitorien ja laitteiden keskelle. Ahdisti niin kovasti, ettei itkusta meinannut millään tulla loppua.
Omalta osastolta matka lastenosastolle oli hirveän pitkä, mutta ahkerasti siellä osastolla mieheni kanssa kävimme antamassa maitoa ja katsomassa kun rakas otti "brunaa" siellä neljän valon alla.
Hoitohuone oli tosiaan kovin pieni ja siellä oli myös kolme muuta lasta ja pahimmassa tapauksessa jokaisen lapsen ainakin toinen vanhempi ja tila loppui kyllä melko nopeasti kesken. Osastolla kuitenkin vierähti melkein koko päivä, välillä kävimme syömässä omalla osastolla, mutta aina palasimme takaisin vauvan luo. Vauva oli tosiaan neljän valon alla, joita aina vähennettiin jos arvot olivat laskussa ja siellä lamppujen alla piti olla ihan koko ajan, vain syömään hänet otettiin pois ja maksimissaan syöminen sai kestää puoli tuntia. Oli todella rankkaa, kun ei saanut pitää sen kauempaa sylissä, joutui vain katsomaan vierestä.

Aamulla mennessämme takaisin lastenosastolle, oli arvot laskeneet jo niin hyvin, että vauva oli vain kahden lampun alla, päivän mittaan lamppu väheni vain yhteen. Pian saimme päätöksen siitä, että vauva pääsee takaisin vierihoitoon mun vierelle, tiukan seurannan kera, mutta kuitenkin. Koko ilta meni siihen, että pidin vauvaa vieressä ja halailin koko ajan kertoen kuinka paljon rakastan.
Seuraavana aamuna bilirubiinit mitattiin taas ja havaitiin niiden olevan jälleen nousussa, joten sinivalohoito jatkui, kuitenkin omalla osastolla ja vain yhden lampun kera - onneksi näin. Arvot jatkoivat nousuaan edelleen seuraavanakin mittauskertana, jolloin otettiin myös tulehdusarvot ja kasa muita kokeita ja voin sanoa, etten koskaan ole pelästynyt niin paljon, kun hoitaja tuli tuon arvojen nousun meille kertomaan, dramatiikkaa oli hieman liikaa pelissä, kun hän totesi, että "mulla on teille ikävä kyllä uutisia, joita et valitettavasti halua kuulla" ja pitkän tauon jälkeen vasta lisäsi sen, että vauva saa vielä toisen lampun.
Joo, tottakai toivoimme, että arvot olisivat laskeneet, mutta tuosta dramaattisesta kerronnasta päättelin heti, että jotain todella vakavaa olisi ilmennyt tai että vauva joutuisi takaisin osastolle.
Valohoito jatkui edelleen siis kahden lampun kera ja seuraavana päivänä vähitellen molemmista lampuista päästiin eroon ja seurantaa jatkettiin verikokein.
Arvot keikkuivat pitkään niillä rajoilla, että tarvittaisiiko valohoitoa vai ei ja siksi kotiutuminen aina vain venyi lisää, lopulta nousu kuitenkin tasoittui niin, että saimme luvan päästä kotiin.

Kotiinlähtöpäivänä vauvan maksa,munuaiset ja sappi, sekä pää ultrattiin ja niistä ei löytynyt mitään poikkeavaa, lääkärin sanoin "kaikki näyttää oikein täydelliseltä täällä, vauvalla on kaikki hyvin" <3
Kotiinlähdön jälkeen bilirubiiniarvoja on vielä tarkkailtu labroissa ja edelleen arvot olleet käyrillä hyvin tasaisia. Eilen lääkäri sanoi, että on siinä rajoilla, tarviiko arvoja enää tarkkailla, mutta meidän pyynnöstä ainakin vielä huomenna kontrolloidaan arvoja.

Loppu hyvin kaikki hyvin jälleen kerran, paljon huolta, itkua, pettymystä ja ennen kaikkea rakkautta on koettu, mutta saamme kyllä olla erittäin kiitollisia aivan mahtavasta hoidosta, jota meidän pieni sai! Pakko edelleen myös hehkuttaa maailman parasta miestä, en olisi kyllä selvinnyt millään ilman häntä.

Vierihoidon valohoidossa kaksissa valoissa.

Synnytyskertomus

Noniin, vihdoin sain kirjoitettua tämän synnytyskertomuksen ja voin sanoa, että oli kyllä melko voimaannuttava kokemus, sekä hyvässä että pahassa!

Varoituksen sanana se, että tämä tulee olemaan todella pitkä ja ei ehkä kauneinta luettavaa, mutta here we go!

Kaikki alkoi jo tiistaina 17.02, kun ihanan rentouttavan päivän päätteeksi havahduin siihen, että pikkuinen ei ole liikkunut juurikaan, ehkä muutamia hentoja muuveja oli tuntunut, mutta ne totutut zumbailut ja jumppailut olivat jääneet väliin. Ajattelin heti, että varmaankaan en ole vain huomannut liikkeitä, kun päivä mennyt niin sutjakasti, joten tututulla tavalla join ison lasin appelsiinimehua ja menin sängylle pitkäkseni tekemään liikelaskentaa. Yleensä vaaditut kymmenen liikettä oli tullut maksimissaan 10 minuutin aikana ja aloin olemaan jo melko levoton kun 5 minuuttia oli kulunut ilman liikkeitä, vaikka vaadittu tunti ei ollut hyvä jos alkanut.
Tein liikelaskennan loppuun tuloksetta - ei yhden yhtä liikettä. Lähdimme miehen kanssa ajamaan Taysiin synnytysvastaanotolle hieman paniikinomaisissa tunnelmissa ja 20 minuutin matka tuntui ikuisuudelta, ajatukset juoksivat niin villeinä ja ahdistavina, että sydäntä puristi.
Paikalle päästyämme jouduimme odottamaan melkein tunnin pääsyä lääkärille, missä jo aiemminkin tutuksi tullut lääkäri otti meidät vastaan. Ultrassa kaikki virtaukset, syke ynnämuut näyttivät hyvältä, mutta vauva ei tosiaan liikkunut mihinkään.
Lääkärin jälkeen menin vielä hetkeksi käyrille makaamaan, mitkä myöskin näyttivät hyvältä sykkeiden osalta, liikkeitä ei edelleenkään kuulunut.
Käyrillä ollessani sain tietää, että jäisin sairaalaan yöksi tarkkailuun ja olo oli helpottunut, pienellä on kaikki hyvin ja saan vielä lisävarmistusta siihen. Mies saattoi mut osastolle noin klo 01 ja hänen piti lähteä tietenkin kotiin ja silloin totuus iskikin vasten kasvoja ja purskahdin aivan kamalaan itkuun, mistä ei ollut tulla loppua millään. Oli myös ensimmäinen yö koko elämäni aikana sairaalassa, joten se ei tilannetta ainakaan helpottanut.

Aamu alkoi käyrillä, jotka edelleen näyttivät hyvältä ja myös lääkäri tarkisti tilannetta ultralla, edelleen samoin sanoin kuin edellisenä yönä tehnyt lääkäri: ”kaikki on hyvin, mutta tosiaan vauva ei pahemmin täällä liiku muutamia pieniä heilahduksia lukuunottamatta, joten kotiuttaa emme voi”.
Olin ajatellut yöllä, että kerta kaikki on hyvin, niin ehkä vauvalla olikin vain yksi hiljaisempi päivä ja seuraavana kaikki olisikin taas normaalisti ja pääsisin kotiin jatkamaan odotusta, joten tottakai olin pettynyt, mutta toisaalta edelleen helpotti se, että olen turvallisissa käsissä ja vauvan hyvinvoinnista pidetään parasta mahdollista huolta. Yhtäkään liikettä en tuntenut päivän aikana ja tämän vuoksi olin useasti käyrillä, jonne onnekseni piirtyikin muutama liike. Illan suussa alkoi hieman supistamaan ja sain aquarakkuloita, joita kyllä kadun. Niiden laittaminen oli tuskaa ja ne eivät auttaneet yhtään mitään.

Seuraavana päivänä (19.02.) aamu alkoi hyvin samalla tavalla kuin edellinen, tällä kertaa ultrassa näkyi hentoisia liikkeitä hieman enemmän kuin edellisenä päivänä, niitä kuitenkaan en itse tuntenut, kuten en koko sairaalassa oloni aikana enää tämän jälkeenkään. Ultrannut lääkäri ei osannut sanoa, miten tilanne tulisi etenemään, mutta kertoi paikkojeni olevan sen verran hyvin kypsyneet kuitenkin, että voisi olla, ettei synnytykseen enää menisi kauaa ja jos viikonlopun aikana ei mitään olisi tapahtunut liikkeiden tai paikkojen tulisi miettiä miten edetä.
Toinen lääkäri oli kuitenkin eri mieltä asiasta ja tehtiin päätös synnytyksen käynnistämisen aloittamisesta Cytotecilla.
Sain Cytotecia aluksi suun kautta kolmesti päivässä kahden päivän ajan, mutta tuloksena oli vain hyvin hentoja supistuksia, vaikka kuinka mieheni kanssa ramppasimme sairaalan portaita ylösalas ja lenkkeilimme ympäriinsä varmaan puolet päivästä. Kolmantena päivänä olin jo itsekin vähän kypsä tilanteeseen, kun koko ajan odotti jotakin tapahtuvaksi, mutta mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ainoa pieni edistys oli limatulppa, jota oli alkanut tulemaan pikku hiljaa enenevissä määrin, mutta se ei varsinaisesti vielä kerro lähenevästä synnytyksestä mitään, kun se saattaa tulla huomattavasti ennen synnytyksen alkamista – ei siis lohdutusta siitäkään.
Tuolloin kolmantena päivänä Cytotec laitettiin suoraa kohdun suulle ja tällä kertaa vain kaksi kertaa, sillä kolmatta ei koskaan ehditty laittamaan, sillä jo ensimmäisen murusen jälkeen alkoi supistukset.
Illalla mieheni lähdettyä menin hetkeksi osaston päiväsaliin iltapalalle ja katsomaan telkkaria, kunnes se niin usein kuultu ”kyllä sä sitten tiedät, kun ne on niitä kunnon supistuksia” sai vihdoin merkityksensä. 

Jos siihen asti olleet supistukset olivat olleet jo aivan järkyttäviä, niin mitkään sanat ei kyllä riitä kuvaamaan, miten kamalan kivuliasta, hirveää ja ahdistavaa se kipu oli. Keinun hetken keinutuolissa ja istuin kunnon tovin kuumassa suihkussa, mitkä auttoivat mukavasti, mutta heti suihkun loputtua hirveimmät kivut palasivat taas takaisin. 

Suihkun jälkeen kerroin hoitajalle tilanteesta ja pääsin jälleen käyrille, missä ne aivan kamalat supistukset näkyivätkin oikein komeasti.
Sain yötä vasten särkylääkettä ja nukahtamislääkettä, mitkä auttoivatkin mukavasti ja nukahdin noin klo 23 syvempään uneen mitä koko sairaalassa oloni aikana olin nukkunut. 
 

Noin kello 00:40 heräsin kovaan vessahätään ja kun vähänkin liikahdin, tunsin jotakin valuvan pitkin reisiä. Ajattelin jo, että ”ei helvetti, tuliko multa pissat tähän sängylle, tähänkö mä oon vajonnut” (:--D), mutta noustessani ylös ja lapsivesien valahtaessa oikein kunnolla tajusin mistä on kyse ja kipitin extranopeasti hyvin sekaisissa fiiliksissä vessaan ja sanomaan asiasta hoitajalle, joka kehoitti jatkamaan nukkumista ja jos se ei onnistu, niin soittamaan kelloa.
Huoneeseen mennessäni olin vielä suht tajuissani, olin kirjoittanut miehelleni viestin, että vedet meni, mutta ei vielä edistystä muuten, mutta tämän jälkeen koko yö on melkoisen pimennossa. Sen muistan, että se kipu ja tuska oli niin hirveää, että itkin ja vaikersin samalla puristaen sängyn kaiteesta. Yritin purra hampaita yhteen, etten huutaisi ja herättäisi vieruskaveria. Jälkeen päin myös näin viestit, mitä olin miehelleni laittanut ja se vähä mitä niistä sai selvää ei kyllä saa ihmettelemään, miksi mies oli ollut huolissaan.

Aamulla 7 aikaan hoitaja tuli ja kysyi miten yö oli mennyt ja moitti, kun en ollut ilmoittanut valvoneeni, mutta siinä itkun sekaisena sitten vaikersin hänelle, etten kyllä mitenkään hallinnut itseäni silloin.

Kätilö sanoi, että on aika lähteä saliin ja soitin miehelleni, että lähtee tulemaan paikalle. Pakkasin tavarat ja lähdimme kohti salia, missä en kovin kauaa kerennyt olemaan, kun mies jo saapui paikalle.
Pahimmat supistukset tekivät niin tuskaa, että olin aivan varma että kuolen ja etten koskaan tule synnyttämään elävää lasta, kun voimat eivät riittäisi ja noin 09:55 sainkin ensimmäisen epiduraalin. Lääkäri ei aluksi meinannut saada puudutetta mitenkään paikalleen ja toinen lääkäri tuli paikalle yrittämään, mutta juuri silloin puudute saatiin paikalleen ensimmäisen lääkärin toimesta. Epiduraalin jälkeen tuli noin tunniksi todella euforinen olo, melkein voisi sanoa, että unohti olevansa synnytyksessä. 

Pientä painetta tuntui välillä, mutta pääasiassa makailin oikein tyytyväisenä mieheni kanssa höpisten, melkein jopa nukahdin hetkeksi. Paineen tunteeseen käytin ilokaasua ja vähän pettynyt olin sen vaikutukseen, olin kuullut paljon hyvää siitä, mutta todellisuus oli ainakin mun kohdalla toinen, 1-2 sekuntia olo oli vähän hömelö, mutta kivut eivät helpottaneet.
 

Puudutteen laiton jälkeen mulle laitettiin oksitosiinitippa vauhdittamaan supistuksia. Täyttä helvettiä se olikin, kun puudutteen vaikutus lakkasi ja olin jälleen varma, että kuolen. Kätilö koitti parhaansa mukaan rauhoitella ja sanoi että ei mene enää kauaa, että saan alkaa ponnistamaan ja että supistukset tulisi nyt vaan kestää, sillä puudute vain heikentäisi niitä ja tilanne saattaisi jopa pysähtyä.
No, kuten arvata saattaa, en todellakaan kestänyt, vaan tuskallisimmat ja helvetilliset kivut valtasi mut ihan kokonaan, en enää pystynyt hallitsemaan itseäni. Haukoin henkeä, itkin, huusin ja pelkäsin. Sain lisää epiduraalia klo 12:43.
Paineen tunne koveni kovenemistaan, enkä pystynyt hallitsemaan sitä, kun teki mieli ponnistaa ja siihen vielä nuo kamalimmat supistukset päälle hetkeksi ennen vaikutuksen alkamista - siinä kohtaa olin jo varma, etten kykene.
 

Kätilö tarkasti tilanteen ja olinkin jo kokonaan auki ja alettiin harjoitella ponnistamista aluksi kyljellään. 

Aamuvuoron vaihtuessa iltavuoroon piti kääntyä selälleen, mikä olikin aivan helvettiä. Aluksi ponnistaminen tuntui kamalan helpolta ja ajattelin jo mielessäni, että ”näinkö helppoa tämä on”, mutta ajan kuluessa se muuttui aivan kamalaksi, etenkin kun asento oli niin huono. Pitkään koitettiin ja voimat loppui kyllä aivan täysin, hoin vain itselleni kuin mantraa, että "pystyt siihen kyllä, mieti mikä palkinto odottaa, kohta se maailman paras asia tapahtuu" ja samoin teki myös mieheni, saaden vähän lisäpuhtia muhun.

Jano oli aivan järkyttävä, mutta opiskelija kiersi hyvin kärkkäästi juomisen, mutta kun kätilö saapui paikalle, sain häneltä luvan juoda vettä ja se kyllä auttoi oikeasti paljon, aina yhden kylmän vesilasin jälkeen jaksoin ponnistaa paremmin. Lopulta, kun ponnistusvaihe vain veny, kätilö soitti lääkärin paikalle. Selvisi, että lapsen pää on virheasennossa, eikä näin ollen pysty syntymään ponnistukseni avulla, joten tehtiin päätös imukupista. Lääkäreitä ja kätilöitä juoksi saliin iso määrä ja siinä kohtaa hieman alkoi ahdistaa, mutta tiesin sen maailman parhaan palkinnon olevan pian edessä joten käytin viimeiset voimani ja kokosin itseni viimeisiä ponnistuksia varten.
 

Lääkäri asensi imukupin ja parilla ponnistuksilla maailman täydellisin pieni prinsessa saapui maailmaan kello 16:08. 

Hän painoi 3600g, pituutta löytyi 51cm ja pipa 36 cm <3
Päässä oli jonkin verran pahkaa pitkittyneen ponnistusvaiheen ja imukupin vuoksi, mutta muuten kaikki hyvin. Vauva vietiin heti tutkittavaksi viereiseen huoneeseen, mihin mulla oli suora näköyhteys kuitenkin. Mieheni sai mennä sinne mukaan onneksi ja melko nopeasti sain vauvan rinnalleni. Purskahdin itkuun ja hoin että ”olen maailman onnellisin” ja ”äiti rakastaa sinua”. Maailman paras tunne, maailman suurin unelma, oma lapsi ensimmäistä kertaa rinnalla <3
Väliliha jouduttiin leikkaamaan, joten vielä oli edessä haavan ompelu ja vaikka kipeää tekikin, niin siinä kohtaa ei sekään tuntunut enää missään.
Vauva kapaloitiin ja hän pääsi isänsä syliin siksi aikaa kun mä kävin suihkussa. En meinannut saada henkeä kun itkin niin kovasti sille näylle, kun isä pitää omaa tytärtä ensimmäistä kertaa sylissään :') Maailman suloisin näky.
Suihkun jälkeen saimme hieman syötävää ja tämän jälkeen lähdimmekin kohti synnyttäneiden vuodeosastoa, missä onnelliseksi yllätykseksi pääsimme perhehuoneeseen.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Rankkaa ja tuskaista oli, mutta maailman täydellisin ja paras palkinto.
Mieheni oli alusta loppuun aivan paras tuki, ilman häntä en varmasti olisi pärjännyt <3

Synnytyksen kesto: 15 h 17 min
Vaihe I: 13h 45 min
Vaihe II: 1h 23min
Vaihe III: 9min

Sellainen tarina täällä, huh! Jos jotain kysyttävää tulee, niin kysykää ihmeessä - vastaan mielelläni!
Palailen seuraavaksi sitten siihen, miksi sairaalassa venähti reilu viikko.